Tosifanit (hullut) reissaa taas!!

Heh-heh.. Juu. On taas päässyt vähän aika karkaamaan käpälistä. Ollut kai liikaa tekemistä? Opinnäytetyön kanssa, jepp jepp. Ai kuinka maittavaa.

Olli ja Hessu Joensuussa

No, ainakin saan hyvän syyn tehdä oikein massiivisen päivityksen yhdestä bändistä. Meikäläisen rakkauspakkaushötkyilijöistä. ;) Jotkut teistä on jo varmasti kartalla ihan täydellisesti (jopa ilman kuvien mulkoilua).
Rakkauspakkaushötkyilijät on tietysti Hötkylempi, eli Rekut, eli Reckless Love!
Mä olen ollut aivan taivaissa, kuin ukkojen keikkakalenteri on yhtäkkiä alkanut täyttyä taas keikoin. Voi tätä auvoa! Olen tarkkana tiirannut tapahtumia ja paikkoja ja ... voi! Ollut niin iloinen, kun on päässyt näkemään niitä karva(ttomia?)kuonoja taas. :D
Mikäpä sen täydellisempi aihe siis meikäläiselle, kuin heittää Kaheeeeksan edellistä keikkaa nyt kerrasta tähän? Eipä mikään. Saanpa ainakin mieleistä tekemistä, ja vähän taukoa opparista ;) Tässä siis kahdeksan Rekku-keikkaa, joille olen onnekseni päässyt. Kakkiainen kun olen ja kierrän perässä vaikka rahat loppuisi. Elän rokkareiden takia yli varojeni, ey? Mutta ilman en eläisi ollenkaan.

Cheekin sanoin: "Se vaatii Rakkautta, Hulluutta, Draivii"!
Sitä kaikkee tää taitaa olla ;D 

#1 - Joensuu, Ravintola Kerubi (28.9.)

Aww, tää oli suloinen keikka. Ihan siksi, että näin pitkästä aikaa yhtä todella rakasta ystävääni. Oli valloittavaa seurata keikkaa kolmen hyvän ystävän kanssa, vaikka sitä seurasikin kaukaa. Onneksi se ei liikaa vaikuta fiilikseen, vaikka ainahan sitä haluaisi vähintään kolmanteen riviin. Hauskinta on huomata, miten hyvin Reckless Loven jätkät näkevät yleisönsä sekaan. Pistin merkille, että meidät todellakin huomattiin, vaikka heiluttiinkin mikserikopin edessä. Ei sen lähempänä siis. Mutta kaipa sitä on rokkariapinatkin alkaneet tunnistaa sen tietynlaisen sekoilun, mikä tällaisesta otusporukasta voi lähteä? Haha, en ihmettelisi :D
Keikka oli tosiaan makea. Näin lavalle ja sain ihan ookoo kuviakin. Samalla pystyin kuitenkin riehumaan ja heilumaan enemmän, kuin ehkä yleensä, koska eturivistähän saa parhaat kuvat, enkä halua niitä mahdollisuuksia missata ;) Oli myös ihan kiva päästää eturiviin niitä, jotka eivät ehkä ole vielä aiemmin nähneet Rekkuja livenä. Keikkahan oli kaiken ikäisille sallittu, niin sitä ikajakaumaa riitti. Jösses! Ja tosiaan - mä nautin siitä, että sain hullutella vähän väljemmillä vesillä ystävieni kanssa. :)
Speed Princess <3

#2 - Jyväskylä, Tanssisali Lutakko (12.10.)

Tässäpä toinen keikka, jonka vietin taustajoukkoina ja jonka aikana sain huomata, että kyllä sieltä lavalta yleisöön tiirataan. Ei vain takaseinään, vaikka Lutakossa oli kyllä ihan kiitettävästi porukkaa. Miksipä ei olisi ollut, olihan päivä aika spesiaali. Oli meinattain Rekkujen basistin Jalle Vernen syntymäpäivä! <3
 Keikka oli juhlapäivän mukainen ilottelu. Bändistä ei oikeastaan huomannut, että he olivat tulleet suoraan Brittikiertueeltaan. Energiaa ja iloa riitti lavalle, vaikka tullessaan Lutakolle (jo paikalla olleen ystäväni mukaan), ukot olivat olleet unisia. Ehkäpä takahuoneessa oli nukuttu tunti tai pari ennen keikkaa. Ainakaan virtaa ei tosiaan lavakarismasta ja hassuttelusta puuttunut.
Sain ystäväni kanssa hyvät naurut, kun keikan loppupuolella onnistuimme kiinnittämään Pepen huomion itseemme. Se pörröpää matki "tiputanssin" meidän perässä - kuten olimme toivoneet. Aivan parhautta! :D Voi riemukasa!
Lutakon ulkopuolella, keikan jälkeen, ukot jakelivat nimmareita ja yhtäreitä faneilleen. En tunkenut väliin, se tuntui epäsopivalta. Odottelin taustassa, vähän niin kuin naali kärkkyy rippeitä jääkarhun saaliista, ja katselin tilanteen kehittymistä. Kun Olli Hermanin ympärillä lopulta hiljeni hiivin juttelemaan hänelle hetkeksi. Se oli kivaa. Tuntuu kuin en olisi ikuisuuksiin sanonut mitään kasvokkain kenellekään bändin jätkistä. En ainakaan noin rauhassa. Yleensä vierellä on aina joku, joka alkaa nykiä herroja hihoista ja keskeyttää jollakin jutulla. Nyt sain hetken jutella ihan rauhassa. Se oli hurjan hieno asia mulle. :)

Jalle laulattaa yleisöä Lutakossa

Annoin Ollin palata vielä takaisin nimmaripuuhiin, kun joku mattimyöhäisten joukko alkoi kerääntyä lähemmäs. Ajattelin, että hyvä, sain jo haluamani. Silmäkulmastani vilkuilin Pepeä, joka oli vuorostaan piiritettynä fanien keskellä. Lähdin vähän kauemmas siskoni kanssa ja katselimme, miten ukot alkoivat tehdä lähtöä. Äkkiä Pepe harppoi luoksemme vinhana. "Meillä on jo vähän kiire, mutta saanko halata teitä nopsaan?", se poksautti ja kaappasi minut ja siskoni syliinsä. Nauroimme, että ainahan se käy. "Ryhmähali", Pepe hihitti. "Homohali"(*), minä korjasin painaessani naamani hänen tukkaansa. Pepe nauroi minulle ääneen ennen kuin toivotti vielä illanjatkot ja moikat ja juoksi sisälle keikkabussiin.
Mikä ilta! <3
(*)Mulle klassinen "ryhmähali" -termi on ollut "Homohali" - jo ainakin neljä vuotta. Se on halaus, jossa tulee aina hyvä olla, ja johon lisäkseni osallistuu vähintään kaksi rakasta otusta. Se on mun juttuni ilmaista, että halaus on ollut ihana. Täydellinen. Olen saanut jakaa sen rakkaiden tyyppien kanssa. :3 Homohalit on parhaita!

 #3 - Seinäjoki, Rytmikorjaamo (19.10.)

Rytmiksellä oli ekana keikkapaikkana myynnissä "I Love Heavy Metal" - paitoja ja -kasseja. Sellaiset piti tietysti heti noukata mukaan. Ja paita tietysti pukea heti päälle! xD Ainakin oli helkutin hieno keikkapaita sille illalle.
Itse keikka seurailtiin siskon kanssa tokasta rivistä. Paikka oli hyvä, joskin kaikilla tuntui olevan jokin ongelma. Oikeastaan kukaan ei suostunut pakittamaan kolmanteen riviin, joten tuo toka rivi oli törkeän ahdas. Jumitin hartiani pahemman kerran, kun yritin väistää viereeni kesken keikan änkeytynyttä lyhyttä tyttöä, jota olisin muuten huitonut kyynärpäällä ohimoon.

Onneksi lavameininki vei ajatuksia kauemmas tuosta ahdistuksesta. Bändille tuli naurettua ja heidän mukanaan laulettua kovaan ääneen. Vire oli korkealla ja kaikki selvästi viihtyivät. Keikka oli tosi hyvä ja mukanaan vievä! Yhdet parhaista nauruista kohdistuivat itseltäni varmaan Hessu Maxxin lavallepaluuseen, kun oli aika vetää encoret. Jätkä kipusi  raput lavalle ja jai niiden päähän tasapainottelemaan yhdellä jalalla, kuin lentokone! :D
Keikan jälkeen bändin jätkät ilmestyivät jakamaan nimmareita paitamyyntitiskilleen. Hämmästyin miten epäjärjestelmällistä porukkaa paikalta löytyi. Varsinkin yksi kourallinen jotain yli 40-vuotiaita naisia (kuulin kun puhuivat asiasta) kauhistutti minut käytöksellään: Olli Herman huomasi, ettei "jono" liikkunut ja nimmarinhakijat vaihtuneet, joten hän vaihtoi asemapaikkaansa lähemmäs minua ja siskoani. Olin juuri antamassa hänelle kynää, pyytääkseni nimikirjoitusta, kun kyseiset mammat ryntäsivät väliin halailemaan miestä. Tyrmistyin ja pakitin muutaman askeleen kauemmas - sain melkein kyynärpäästä. Joskus tuntuu, että tuon ikäinen naisihminen käyttäytyy huonommin kuin vesikauhuinen hyeena. -.-'
Lopulta pääsimme siskoni kanssa läpi, ensin Ollin ja lopulta muidenkin ukkojen luo. Oli se vaan taistelun takana, mutta kun jaksoi kärsivällisesti odottaa vuoroaan (vaikka trust me, sappi kiehui tuhatta ja sataa ja teki mieli tintata eräitä tyyppejä!), niin lopulta se palkittiin. Kaiken sähellyksen, tuupinnan, tallonnan ja väistelyn jälkeen jäi kuitenkin hymy naamalle. Kiitos ukkojen <3

#4 - Tampere, YO-talo (25.10.)

O-hoi, kotiseutu! Vihdoinkin ukoilla oli taas keikka siellä suunnalla missä itse majoitun ihan asumalla. Ai jösses kun teki hyvää. Tiesi ettei tarvinnut ajatella ylipitkiä ajomatkoja tai fundeerata missä voi yöpyä halvalla. Tälle keikalle oli helppo tulla. Siitä myöhäiset keikat on kivoja, että silloin saa autonkin useassa paikassa ilmaiseksi kadunvieriparkkiin, kun maksuajat on kahdeksasta kuuteen (tai muuta vastaavaa). Tämä helpottaa näiden reissaajien rahapussin sisällön säästymistä yllättävän paljon. Ainakin keikkalippujen verran. :D
YO-talolle kerääntyi aika paljon porukkaa, ja meno oli hurjan viihdyttävää. Vaikka kökötinkin itse yhden rakkaan ystäväni kanssa ihan eturivissä, Pepen nenän alla, en joutunut tuupituksi tai liian ahtaalle. Porukka osasi jaottautua lievästi paremmin kuin Seinäjoella x'D Reckless Love oli myös näyttävästi vauhdissa. Energian ja ilon vaihto yleisön ja esiintyjien välillä oli käsin koskettavissa ja kannusti vaan pitämään vielä hauskempaa. Niin paljon en ollut hetkeen riehunut ja nauttinut keikoilla kuin nyt tällä. Se oli ihanaa! Ja paikkani oli kertakaikkiaan täydellinen :D
Kahdesti keikan aikana Pepe käänsi mikrofoninsa minulle, kun yleisöä huudatettiin. En voi oikein sanoin kuvailla miten hyperin olon siitä vedin. Se oli jotakin, jonka olin toivonut tapahtuvan jo kauan, mutta luulin etteivät nämä ukot moista harrasta. Eivät kai ainakaan usein. Nyt minulla oli huippukivaa!!Upeaa vallan. Niin hauskaa!
Toivon, että voisin kelata koko tuon keikan omasta näkökulmastani tähän tekstiin (videona) ja jakaa sen ihan kaikille. Niin mahtavaa minulla oli. Rakastin tuota keikkaa ja vaalin sen hyviä muistoja kaaa-auan. :} "Wooah, Yeeah, Tonight I feel so happy I could die! Yeah!"
En tiedä mikä sähellys lavalla tapahtui, kun kappale "Metal Ass" alkoi soida. Olin sen verran jännässä paikassa, että en aina kuullut selvästi mitä Olli mikrofoniinsa sanoi/lauloi. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin olisi halunnut saada kaiken selvästi korviinsa. Ehkä soitannassa kävi jokin virhe, joka vei Ollin väärille raiteille, sillä väitän, että hän alkoi laulaa myöhässä ja hyppäsi kertosäkeeseen. Jalle näytti hämmentyneeltä bassonsa takana, Pepe lopetti soittamisen ja alkoi nauraa, Hessu pudisteli päätään virnistellen. Kuitenkin pohdin, oliko kompastus ehkä sittenkin Pepen syytä? Sillä Hessu tuijotti häntä tiettyä vaatimusta silmissään, kun paukutteli vahvistukseksi kappaleen rumpurytmejä samalla, kun Olli nauroi että yritetäänpä uudelleen. En osaa sanoa mikä hässäkkä siinä kävi, mutta ihanan naurukuoron saattelemana kappale alkoi uudestaan ja sujui ilman mitään ongelmia. Tuo oli vain hauska riemukevennys kaiken muun hulvattoman upeuden väliin. :D
Keikan lopuksi, kun Pepe otti kitaransa pois, hän osoitteli sillä ensin Jalleen. Äkisti miekkonen kääntyi kohti minua ja hassun äännähdyksen saattelemana "ampui" minutkin. En voinut muuta kuin nauraa ihastuneena. Voi minkä teit, Pepe! <3
Keikan jälkeen jäin kavereineni ensin lavan edustaan vetämään henkeä ja vaihtamaan hihkuviafiiliksiä. Muu kansa parveili juomaan, lähti, tai kiinnittyi takahuoneesta esille ilmestyvien Reckless Loven jäsenien ympärille. Yritimme päästä kertaalleen jo lähtemäänkin, mutta käytävän täytti ihmismassa, jonka jokainen tyyppi halusi jutella Ollille tai Hessulle, jotka oli motitettu lähistölle. Emme mitenkään päässeet läpi, joten jäimme odottamaan. Kun ihmiset vihdoin alkoivat hälvetä paikalta, näin Pepen olevan matkalla takahuoneeseen. Huusin hänen nimeään testiksi, ajatellen päässäni, että eipä se ennenkään ole pysäyttänyt, mutta testataan taas. Ja kas kummaa. Pepe pysähtyi ja kääntyi ympäri. Muljahdin ohi muutaman ihmisen ja kipitin hänen luokseen. Halasin häntä tiukasti ja juttelimme hetken, kun siskonikin pääsi paikalle. Tuossa hetkessä olin oikeasti niin onnellinen, että olisin voinut alkaa itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Mikä voima siinä (omien sanojensa mukaan) "vain kitaristissa", onkaan. Kerroimme, että lähdemme reissuun myös seuraavalle keikalle, eli nähdään huomenna. Pepe naurahti hämmästyneenä, mutta iloisena ja muisti lähtiessämme - toivottaessaan meille hyvää yötä - huikata peräämme "huomiseen"! :) <3

Seuraavana päivänä näin Olli Hermanin tweettauksen YO-talon keikasta: "yesterday we ruled at YO-talo together with a venue full of party ppl✌️ 1of my fav shows so far #thankyou". Hymyilin tuolle tweetille ja nauroin mielessäni, että kerrankos sitä ollaan samaa mieltä tuon rokkikukon kanssa asioista. Tätäkin tapahtuu ;)
Mutta ihan oikeasti... Tämä Tampereen keikka oli tällaiselle kitaristifanille ihan täydellinen rakkausihkutuskeikka. En voisi toivoa parempaa. Tahdon vaan, että tällaisia tulee lisää. Oli niin parasta! My guitar heaven <3

#5 - Ähtäri, club B52 (26.10.)

OI-joi-joi... Ähtärin keikka ei mun osaltani mennyt ihan putkeen. Olin ilmeisesti pikkuisen liian kierroksilla YO-talon keikasta, koska en saanut juuri nukutuksi. Pimeä ja märkä ajomatka Ähtäriin ei myöskään ollut omiaan nostamaan mielialaa, mutta yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki menee silti hyvin. Ei ihan mennyt.

Kamalaa miten erilaiset voi olla kaksi perättäistä päivää.
B52:n muu yleisö jostain syystä ahdisti minua koko keikan ajan. Ehkä se oli osittain se alkoholinlöyhkä, jonka haistoin jostakusta takanani seisovasta tyypistä. Ehkä se oli toisen hemmon ylenpalttinen läheisyys, jota pakoon yrittäessäni painauduin aivan kiinni lavan aitaan, enkä voinut hengittää kunnolla. Jossain vaiheessa ahdistukseni oli niin kova, että sain pianaa käden suulleni, etten alkaisi yökkiä. :( Välillä huomasin tuijottavani lasittunein silmin Hessu Maxxin toista bassorumpua tai Pepen kitaraa, yrittäen vain pitää itseni kasassa.
Siinä vaiheessa, kun alkoi aivan liian tiukkaa tehdä, katsoin siskoani, jolla oli helvetin hauskaa. Sitä riemua ei voinut katsoa kuin hymyillen. Hän oli kuin iloinen koira - pelkkää hymyä ja onnea joka solullaan! <3 Olin onnellinen, että hänellä oli noin kivaa - niin kuin minulla eilen. Eihän minullakaan koko keikka pilalle mennyt, ei siitä huolta. Ukot vetivät aivan ihanasti ja lauloin mukana minkä pystyin. Keikka itsessään oli pommi, niin kuin Reckless Lovella yleensäkin. En vain aivan täysin palkein pystynyt siitä nauttimaan, lähinnä sen takia, että tunsin olevani kahlehdittu ja näkymätön. Se oli outoa.
Tätäkin keikkaa muistan silti hymyillen. Ihan jo siksi, että siskollani oli niin hauskaa.
Yhtä kömmähdystäni varmaan ajattelen häpeällä vielä kauan, mutta sen olen onneksi saanut jo anteeksi. Tiedän sen, mutta nolottaa se silti!

#6 - Imatra, Osmo's Cosmos (1.11.)

No huh-huh.. Imatra :D Sieltä löytyi kyllä mielenkiintoista porukkaa. Se on myönnettävä ihan ensin. Melkosen rankka reissu me tästäkin aikaan saatiin. Ajomatka on sellasen kolme ja puoli tuntia suuntaansa, mutta päätettiin silti, että yöksi ei jäädä. Aamuksi kotiin. Ja nukkumaan! Mutta sujuihan se sentään, kun kolme likkaa samaan autoon ängetään, niin onneksi on joskus jotain juteltavaakin.
Osmo's Cosmoksen lava oli aika kivan kokoinen. Ukoilla oli tilaa kulkea suuntaan ja toiseen, eikä törmäilyä tarvinnut pelätä ollenkaan siinä määrin kuin Ähtärin pikkulavalla. Keikka oli eläimellisen hauska, aivan mielettömän hyvä. Nautin sen joka käänteestä. Olin taas siinä oikeassa keikkavireessä ja kaikki oli hyvin. Nautin niin suuresti, koska ensin matkalla pelkäsin ähtärin kohtauksen toistuvan. Ainoa asia, joka minua painoi tuon keikan aikana oli ystäväni, jonka selkä oli pahasti kipeänä - juuri sopivasti keikkapäivänä! Yritin pitää häntä vähän silmällä keikan mittaan. Onneksi Pepekin oli lähellä (kun hätä oli suurin!) ja hänkin onnistui jelppailemaan ystäväni piristämisessä. Katsoi tätä kertaalleen lavalta kovin sympaattisesti, kun huomasi ettei kaikki ollut aivan hyvin.
Tein keikan aikana tilaa lavan eteen ja päästin paikalleni keikalla pyörineen kuvaajan, jotta hän saisi parempia kuvia myös Pepestä. Kuvaajanuorukainen kiitti hämmentyneenä ja kohteliaasti, kun väistin taempaan riviin. Onneksi kukaan tahma-aivo ei tullut ryöstämään sitä paikkaa ;) Huomasin katselevani miehen kameroita lievää kateutta mielessäni. Hänellä oli niitä kaulallaan kaksi! Lieni tosiaan ammattilainen. Ai sitä hinkua saada juuri sillä hetkellä omiinkin käpäliin oikea järkkäri, eikä vain puoliautomaattipokkari. (-Huoh-) Saanhan tälläkin kameralla kauniita kuvia, en sinällään valita.. Mutta olisihan järkkäri nyt jotakin ihan muuta - kun vaan viitsii panostaa sen pari tonnia, että saa kaikki vaadittavat välineet kasaan stage-kuvausta varten. Ei se halvaksi tulisi!
Onneksi keikka sai minut unohtamaan mokoman hinkuni - ainakin tavallaan. Olen ihan tyytyväinen, että päätin testata Hessun kuvaamista "sammakkoperspektiivistä" aina välillä. Pari hienoa kuvaa rumpujen ja symbaalien välistä sain näpättyä ja se paransi oloa. Ja mikäpä tekisi keikalla olosta ihanampaa kuin se, että kuvattava huomaa, kun häntä kuvataan. Olli ja Pepe havaitsivat kamerani suloisen usein - ja varsinkin Pepestä sain pari niin hulvatonta kuvaa, että nauran niille aina kun niitä katson. Keikka oli ihan superloistava ja minä tosiaan viihdyin!
Keikan jälkeen saimme vähän väistellä humalaisia, joita itse kyllä kovasti inhoan. Onneksi niistäkin pääsi ohi ja jäimme paitatiskille odottamaan, että ukot saapuisivat tervehtimään fanejaan. Saimme sopivasti vaihdettua pari sanaa Pepen ja Jallen kanssa, kun heiltä nimmareita hakevat fanit yrittivät järjestäytyä jonkinlaiseen muodostelmaan. Pepe esitteli meille "tussikorkkikynttä", jonka laittoi talteen pikkusormensa päähän. Nauroimme siskoni kanssa ja teimme käsillämme raapaisuliikkeen ilmaan. Pepe toisti liikkeen ja lisäsi mukaan äänitehosteen: "Rrräyh!". Hajoilin hänelle silmät lähes kyynelissä.
Päästyään kirjoittamasta nimmareita ja otattamasta valokuvia, Olli Herman tuli hetkeksi juttelemaan kanssani. Olin puhunut hänelle yhdestä unelmastani aiemmin ja hän kannusti minua tavoittelemaan sitä. Aivan vielä se ei ollut mahdollinen, tiesin sen, mutta ehkä ensi syksynä. En tiedä miten Olli siinä onnistuu, mutta hän löytää usein oikeat sanat. Käärin keskustelumme tiukkaan pakettiin päässäni ja säilöin sen tarkasti. Sitä kannustavuutta ja kohentavaa kritiikkiä en halua unohtaa. Olli ei ylikehu ja päästele suustaan sanahelinää. Hän on aito. Se on harvinaista ja upeaa ja hänen sanansa ovat minulle tärkeitä. Olen hurjan kiitollinen Ollille, että hän viitsi tulla puhumaan minulle kasvokkain. Hän ei varmasti tiedäkään, miten paljon enemmän, eri tasolla, häntä nyt arvostan.
Aivan uskomaton ilta. <3

#7 - Vaasa, Fontana Club (7.11.)

Vaasassa ei torstai-iltana ihan kamalasti ollut porukkaa uskaltautunut viihteelle. Se ei kuitenakaan onneksi estänyt mahtavaa iltaa ja sähköistä showta. Ja olihan porukkaa sen verran, että välillä hämmästyin miten vähän bändi lavalta takariviin näkyi. Itsehän paikkani valitsin, koska vietin aikaani ennen keikan alkua (ja toki keikan jälkeen) melkoisen tiiviisti paitamyyntipisteellä juttelemassa "susiveljeni", bändin luotetun miehen, Mitikan kanssa.
Itse keikka tosiaan kului takarivissä, äänipöydän tienoossa. Eipä sekään kamalan kaukana ollut, sen myönnän, mutta eipä ainakaan oltu eturivin elukoita tällä keikalla. Se ei kylläkään estänyt meitä tulemasta huomatuiksi siskon kanssa. Olli Hermanin välispeakatessa "I Love Heavy Metal" -kappaletta, varoen sanomasta sen nimeä, tunnistimme sanavalinnoista mikä kappale seuraavaksi tulisi. Aloimme huutaa ja kirkua ja ulvoa, siskoni hyppiäkin. Pepe nauroi mikrofoniinsa: "Taitaa tytöt tietää mistä biisistä on kyse!", ja virnisteli meille lavalta Ollin kanssa.
En osaa sanoa mikä maaginen energia tällä ja seuraavalla keikalla kietuotui "Wild Touch" -kappaleeseen, mutta Vaasassa menin sen biisin riffeistä suorastaan transsiin. Kun Pepe heitti ensimmäiset kitarasoundit biisistä ilmoille, huomasin että silmäni painuivat kiinni ja nautin kappaleen musiikista - siitä tunteesta, kun jokainen soitettu nuotti värähtelee ylös alas keholla. Se oli mielettömän upea kokemus!
Keikan jälkeen, kun paitapiste oli suljettu, jäimme siskoni kanssa istumaan yhteen pöytään lähelle baaritiskiä. Näimme Ollin tulevan takahuoneesta ja arvelimme hänen olevan menossa hotellille. Reckless Lovella oli kuitenkin tulossa pitkä keikkaviikonloppu: torstaina Vaasa, perjantaina Turku ja lauantaina M/S Grace-risteily. Olli pysähtyi pöytämme viereen kysymään kuulumisia ja utelemaan olimmeko tulossa Turkuun ja laivalle. Kerroin, että Turkuun kyllä, mutta laivalle emme enää saaneet varattua hyttiä (hieman kirosimme, ettei rahatilanne antanut ajoissa myöden. Loppuun myyty!). Olli naurahti ja kiitti meitä keikalle könyämisestä. Hän sanoi menevänsä nukkumaan, jotta jaksaisi vielä. Vastasimme, että se kuulostaa hyvältä idealta. Lähtisimme kai pian itsekin.
Odottelimme vielä jonkin aikaa tyhjenevällä klubilla. Ilmastointi puhisi turhan kovalla ihmisten vähyyden huomioiden, eikä jo valmiiksi kipeä kurkkuni pitänyt asiasta. Olisin kuitenkin halunnut nähdä Pepen vielä, mutta odotettuamme lähes kahteen, päätimme että turhaan tässä ollaan. Mies jumittaa takahuoneessa - kuten tavallista. Kävelimme narikalle ja näimme Mitikan. Hän kysäisi miten menee ja onnistuin vingahtamaan, että muuten hyvin mutta yksi mäntti on ja pysyy piilossa. Saimme häneltä vinkin, jolla pääsisimme juttuihin Pepen kanssa ja palasimme takaisin takahuoneen liepeille. Kuinka ollakaan, saimme jutella niitä näitä Pepen ja Jallen kanssa jonkin aikaa. Sain kysyttyä Pepeä myös kuvaan kanssani. Sanoin että edellinen on Helmikuun laivakeikalta. Pepe murahti, että johan tää on virstanpylväs, otetaan kuva.

Avec Pepe <3

Oli hullua tajuta, miten paljon helpompi Jallelle ja Pepelle oli jutella, kun he istuivat pöydän toisella puolella. Siinä silmänräpäyksessä, kun Pepe käveli viereeni, tuntui että menin kasaan. "Nyt mua alko ujostuttaa taas ihan hulluna", mutisin huultani purren ja painoin otsani Pepen olalle. Herran jestas sitä päänsisäistä kiljuntakohtausta, jonka sain! Mistä se tuli? :'D Pepe kuitenkin oleili ihan iisisti ja suloisesti vieressäni, kietaisten kätensä olalleni. Kuvasta tuli mielettömän ihana! <3 Tuo todellakin kruunasi iltani. Minulla oli hauskaa!
Tämän jälkeen oli hyvä mieli lähteä ajamaan takaisin Seinäjoelle ja ottaa pienet torkut ennen kuin suuntasimme auton nokan kohti Turkua. ;)

#8 - Turku, Klubi (8.11.)

Oi! Tää alkaakin vähän eri tapaan. On meinaan pakko ensin mainita Turussa lavan pokannut lämppäribändi Hangman's VooDoo! En ensin tiennyt bändistä yhtään mitään - ja myönnettäköön että epäilin aika kovilla, että mitähän shaibaa sieltä niskaansa saa. Mietin, kuinka alas katseeni suuntaan lavan reunassa, jos ihan menee metsään, kun vaan odotan Rekkuja lavalle.
Hämmästys oli melkoinen, kun nelihenkinen poppoo kipusi lavalle ja aloitti soiton. Pää alkoi liikkua biittien mukana. Ensin yritin jopa pistää vastaan vähän: En mä nyt näistä tykkää! Ajanhukkaahan se oli kun oikeasti, Piru vieköön, tykkäsin niistä. :''D Energiaa löytyi, samoin talenttia, vähän uhoa ja itseironiaa, mikä on aina meikäläiselle myytäessä plussaa. Edessäni soitellut kitaristi, Kasper, sanoi jossain välissä että "ei osaa edes soittaa", kun solisti/kitaristi Jesse uhosi, että heistä tulee vielä jotakin huimaa ja kannattaa pitää silmät ja korvat auki.
Jos ei huomioida kovin suurella suurennuslasilla pieniä teknisiä ongelmia (jotka kuuluvat rock-kulttuuriin ;D), esitys oli melkosen mojova. Sain muutamat kovin makeat naurutkin. Se on aina hyvä! Biisejä  olisi voinut sitoa yhteen vähän paremmin, mutta muuten - en valita. Energiaa ja intoa tällä kokoonpanolla löytyy hurjasti. Ja vimmaa soittaa. Selvästi tykkäävät siitä mitä tekevät. En kieltäydy, jos joku joskus kysyy lähdenkö messiin katsomaan uudelleen. Jäi niin hyvä mieli tästä tuttavuudesta!

Hötkylemmen aika :]

Vähän yli yksitoista Reckless Love könysi lavalle. Meno oli taattua hulluttelua alusta asti. Nenäpäivän kunniaksi minä ja siskoni iskimme naamariimme lisänenät (kapteeni Nekku ja Klyvarus), jotka pidimme ensimmäisen kappaleen ajan. Laulaminen sellainen nenässä oli yllättävän haastavaa, joten emme pitäneet niitä kauemmin. Se kuitenkin riitti, sillä Pepe ja Hessu nauroivat meille soitintensa takaa. Tehtävä suoritettu! ;)
Tämäkin läjäys alkoi kyllä ihan hullun hyvin. Välillä tuntuu, että mulla oli varmaan vähän liiankin kivaa. Siitä saan kiittää yhtä rakasta ystävääni, jonka kanssa viestiteltiin ennen keikkaa. Hah, mille tuulelle siitä jäin! Kaikilla Reckless Loven ukoillakin tuntui olevan melko hauskaa. Olli oli ainoana poikkeuksena minusta tavalista vakavampi. Sainkin myöhemmin kuulla, että herralle meinaa hyökätä flunssa. Voin hyvin samaistua siihen oloon, sillä itselleni mokoma hyökkäsi viikon alussa. Sellaisen päälle painaessa ei ihan normaalisti jaksa heikkua ja hymyillä. Hienosti Olli silti pysyi kasassa, eikä yhtään näyttänyt väsymisen merkkejä. Peukutan!
Jos ei ajatella Ollin pientä varovaisuutta, niin voisi kyllä sanoa, että lava oli melkosen puhtaasti liekeissä. Hessu Maxxilla tuntui olevan huippuhauskaa rummuissaan. Tuollaista eloa ja villeyttä olen siltä rumpalilta jo vähän kaipaillutkin. Sitä vallatonta riemua ja nopeutta ja iskujen taitoa oli kertakaikkiaan äärettömän siisti seurata! Samoin Pepen menoa oli hauska tsiigailla. Sitähän nyt yleensäkin seuraan keikoilla aika tiiviisti - syystä tai toisesta - mutta silti. Siitä kitaristista kun ei osaa oikein ennalta sanoa mitä hassua seuraavaksi tapahtuu...vai onko vuorossa sittenkin jotain henkeäsalpaavan tyylikästä. Sama päti nyt myös Jalleen, joka bassonsa kanssa puikkelehti tyylikkäästi moneen suuntaan. Lavat ovat tähän mennessä olleet kai sen verran pienempiä, että basistin liikeradat eivät ole olleet ihan noin lennokkaita. Mutta Klubilla Jalle veti kyllä näyttävästi! Kaikki oli kerrassaan mahtavaa!

En ollenkaan tiedä mitä mulle tapahtui "Wild Touchin" aikana. Ainoo sana, millä sitä vois kuvata on "kipu". Ihan valtava, viiltävä kipu. Vaikka ei mua fyysisesti mihinkään sattunut. Painuin kasaan ja jalat meinasi pettää alta. Pystyin vaan kuiskaamaan "sattuu, sattuu". En saanut kunnolla henkeäkään hetkeen. Seuraava reaktio oli äänetön huuto kämmeneen. En estänyt ääntä pääsemästä, sitä vaan ei lähtenyt - muuta kuin pari vaivaista vingahdusta. Sitten alkoi kyyneleet. Kuumat kyyneleet vieri poskille ja itku muuttui ihan lohduttomaksi. Tässä vaiheessa keikka vilisi ohi sellaisen utuisen verhon takaa. Musiikki ei kuulunut ihan selvänä, vaan vähän paksuna ja näkökenttä oli kyynelten samentama. En kyennyt kunnolla edes nostamaan katsettani lavalle. Näin lähinnä Ollin buutsit ja Pepen popot ja pedaalit. Mua suoraan sanoen otti päähän, koska mulla ei ollut mitään syytä hajota siihen lavan eteen noin. Halusin kuollakseni ravistaa itseni siitä olosta irti ja jatkaa keikasta nauttimista. Se vaan ei onnistunut. Jonkun ajan päästä sain sentään sellasen helpotuksen asiaan, että pystyin nostamaan katseeni lavalle ja laulamaan mukana - kuvaamaan ihan normaalisti. Itku vaan ei loppunut ja kipu pysyi, joskin vähän laimempana.

Häkeillyin yhdessä vaiheessa ihan täysin, kun Pepe yllättäen posahti lavan reunukselle ja melkein tunki naamasa mun naamalleni virnistellessään siinä. Se hölmö tuli piristämään mua - kuin koira konsanaan. <3 Sen oli melkein nenä kiinni mun kamerani linssissä. Siitä ei enää juuri lähemmäksi olisi päässyt. Siinä vaiheessa mulla unohti sydän lyödä ja meinas päässä pimetä. Mutta silti, se lämmitti. Olen siitä hirveän kiitollinen Pepelle. <3

Tuosta kipukohtauksesta huolimatta nautin keikasta todella. En vaan osaa sanoa mikä kumma muhun iski. Se oli aivan hallitsematon ja odottamaton kipu. En ollenkaan tiedä mikä sen on voinut laukaista. Onnellisuuskohtaus se ei ollut, valitettavasti. Mutta ehkä lavalla sitten tapahtui jotakin, jonka mun sekava alitajuntani rekisteröi - ilman että itse tajusin. Keikan jälkeen yksi tärkeimmistä ystävistäni tuli pitämään minua kasassa ja juttelimme pitkän tovin. <3 Siskonikin yritti huolissaan piristää mua ja kertoi Hessun ja Pepenkin huomanneen mun romahdukseni lavalta. Olivat miehet kuulemma katsoneet molemmat vähän hädissään, että "mikäs tuolle nyt tuli". Voi kun olisinkin voinut käydä selittämässä, että se ei ollut niiden syy - ainakin luulen niin. Ihan yhtä ihmeissäni olen itsekin. 

Hessu ja randomihana
kamerabongaus <3

Eipä silti. Ihania muistoja oon kerännyt noiltakin kaikilta keikoilta. Pieniä vastakarvaan silittämisiä sattuu kaikille. Mulla nyt sattui niitäkin pari, mutta.. Mennään Pepen sanoin "Ilon kautta"! Sillä pärjää aina pidemmälle. ;) Taidan tästä palata takaisin maalailemaan taivaanrantoja ja jahtaamaan unelmiani. Ens viikolla on taas luvassa keikkoja - niin mielettömän rakkaassa seurassa, että voisin räjähtää onnesta. All's well that ends well.
Mä rakastan keikoilla juoksemista. Yleensä, se tuo esiin vaan parhaan musta. Ja parantaa mun maailmaani, niin sanoin kuvaamattoman paljon. Voi, ah, mikä rakkauskohtauslopetusautuus! x'}

Pakko tänne loppuun vielä laittaa vähän "ekstrakiitoksia", jotka on ihan must mainita.
Ihan ensin Reckless Loven valomiehelle, äänimiehelle, roudariporukalle ja muille, jotka on aina messissä! Järkyttävää, miten niillä on hommaa, mutta aina se vaan luonnistuu. Eihän noiden ukkojen esitys näyttäis ja kuulostais niin hyvältä, jolleivat luottomiehet vähän jelppis. ;) Iso hatunnosto koko crewlle!!
Tätä suollan usein keikkojen jälkeen mielessäni, kun oon lähdössä paikalta. Millasen spektaakkelin noi voikaan laittaa yhteen, kun on tarpeeksi osaava tiimi. :) <3 
Lisäksi vielä Ähtärin club B52:n ja Vaasan Fontana clubin työntekijöille kitos! Harvassa paikassa törmää noin mukavaan ja palvelualttiiseen sakkiin. Tosi ihanaa! <3

Kiitos!!

Pörröisin terkuin alkutalveen:
-RW-